Viikko sitten vaaleanpunaista kuohuviiniä putosi kalpealle iholleni, jota koristi kaunis mekko. Ihmiset taputtavat salissa minulle, salamat välähtelevät. Minun hymyni välähtää kameroille. Tunnen alahuuleni tärisevän ja ruusun pistelevän hentoja käsiäni. En halaa ketään. Karkaan invavessaan itkemään. En tiedä mikä minua vaivaa. Sanon isolle peilille että olen vain liikuttunut, en surullinen lainkaan. Itku ei lopu millään, vessapaperia kuluu. Ulkopuolelta kuuluu hälinää. Pakotan poskipäät ylös punaisin silmin. Kohtaan opettajat, jotka halaavat. En osaa sanoa mitään. Lähden pois ja katselen kuinka ihmiset katselevat surullisia kasvojani. Pakkaan autoon tavarat ja sanon hyvästit tyhjälle asunnolle. Mitä olen tehnyt kolme vuotta? Muut tuntuvat tietävän sen paremmin kuin minä itse. Tietävät että olen menestynyt. Minä tiedän että olen luhistunut. Samalla olen kasvattanut kuihtunutta ruusutarhaa sisälleni ja vajonnut sen hempeään syleilyyn, kuunnellut terälehtien rapinaa, sydämeni kaikuja, kulkenut painajaisiani pitkin hiljalleen tähän päivään.

Tänä päivänä olen surullinen ja pettynyt. Olen rahavaikeuksissa, en saanut kutsuja ammattikorkeisiin, työpaikalle soittaessani ihmiset eivät vastaa. En ole käynyt terapiassa moneen kuukauteen, ainoastaan syönyt lääkkeitä ja haaveillut onnellisista lopuista. Ainoa asia mikä saa minut kokemaan hieman onnea on uusi ihminen. Ikävöin ja pelkään häntä koko ajan. Minusta tuntuu että rakkaus turmelee minut. Silti se on ainoa asia josta jaksaisin pitää kiinni. Vaikka rakkaus olisikin epäonnekasta. Haluan omistaa ihmisen. Haluan ja vaadin. Luin junassa haastattelun vaateketjun omistajasta. Hän sanoi ettei herkkyys ja kunnianhimo sovi yhteen. Tunsin samankaltaisuutta. Lehden luettuani katselin ohi meneviä sähkölinjoja. Miltähän tuntuu saada miljoonia voltteja? Hajoaako siinä palasiksi? Sytynkö palamaan? Putoanko alas ennen kuin kosketan edes kuolemaan johtavia linjoja?

Haluan hänen lähelleen. Tänään minulla oli mahdollisuus ja hän odotti. En mennyt.

Minusta tuntuu että rakastan ja samalla minulla ei ole sydäntä ollenkaan. 

Rakkaus saapuu aina väärään aikaan, silloin kun tahtoo itkeä yöt yksinäisyyttään ja olla heräämättä pitkiin aikoihin. Kännykkä unohtuu kauas, koko elämä on jossain kaukana, vielä routaisen mullan alla, jota aurinko koittaa herättää henkiin. Ajatuksiani särkee kauniit sanasi, joita en halua uskoa todeksi. Enkä sinun katsettasi, jonka luot niin lämpimästi minuun että lähes liikutun. Minä vapisen uudesta tunteesta. Minusta tuntuu että osaan lentää. Kun kuiskaat korvaani että minun pitäisi rauhoittua ja suutelet, minä lennän kauas johonkin missä on vain sinun lämmin katseesi minussa ja tämä onnellinen olotila, josta herään kun irroitat huulesi huuliltani ja hyvästelet minut hymylläsi.

 

En ole kertonut sinulle. Olen sinulle kaunis, herkkä, hassu ja salaperäinen tyttö. Sinä et tiedä miten paljon minussa on surua. Minä otan aamulla lääkkeet salaa, joskus unohdan ottaa ne. Päätäni särkee ja silmissä sumenee. En syö sinun nähden paljon mitään. Kestän mitä tahansa. Kerron sinulle hauskoja juttuja. Pidätän kyyneleitäni. En tahdo menettää sinua. En tahdo hukuttaa sinua suruihini, niihin ovat edelliset hukkuneet. Minä tahdon sinua lisää. Emme ole tavanneet usein. Silti tunnen kuolevani ilman sinua. En kerro sitäkään sinulle. Vihjailen hieman. Vapisen. Haaveilen. Tunnen. Minä viimein tunnen jotain. Sen lääkkeen olen unohtanut, siihen ei ole reseptiä. Rakkaus saapuu aina väärään aikaan.

Kevättä ja muutosta ilmassa. Olen stressannut viimeiset kaksi kuukautta niin paljon ettei ole kuukautisia. Ei unta eikä nälkää ellei ole krapulassa. Lopputyö on valmis. Kaikki olivat ylpeitä, minäkin olin hetken onnellinen. Sain kesätyöpaikan lehdestä. Erottiin poikaystävän kanssa. Ihan yhteisestä päätöksestä. Olisi pitänyt tehdä se aiemmin jo, mutten uskaltanut. Nyt minun ympärilläni on neljä miestä. En tiedä olenko kiinnostunut kenestäkään heistä. En tiedä olenko kiinnostunut mistään. Entä jos olenkin saavuttanut jo kaiken? Rakkautta ja menestystä ja surua ja menetyksiä?  Voinko nyt sanoa eläneeni hyvin ja jättää kaiken taakseni? Vai onko elämällä jotain tarjottavaa? Pelkään kuluttavani itseni rikki. Työnarkomaani, kunnianhimo, menestyksen jano, perfektionismi, masennus, ahdistus, suru, painajaiset ja sekavat ihmissuhteet. Jaksanko kantaa niitä? Jaksanko kantaa itseäni, olen päässyt jo kauas, lähelle valoa ja onnea mutten jaksa hymyillä. En jaksa näytellä kaiken olevan hienosti.  Ja silti teen niin. En ole rohkea, en ole mitään.

Kun sain ylpeyden nieltyä ja menestyksestä liikaa olalle taputteluja, uusia ystäviä ja olin suosittu, minä hajosin. En päässyt viikkoon kouluun. En syönyt mitään. Näin painajaisia kun suljin silmäni. Tunsin seinillä tummia varjoja jotka kertoivat etten ansaitse mitään. Vaikka olen tehnyt paljon töitä, paljon hyvää jälkeä. Paljon sellaista josta minun kuuluisi tuntea mielihyvää. Jokin naurahtaa sisälläni. Se ei ole hauskaa naurua. Se kohottaa ilkeästi kyyneleet silmiini.

 

Tuli vappu. Join kolme päivää alkoholia. Olin korkealla, puhalsin saippuakuplia ja uskalsin katsoa ihmisiä silmiin. Aurinko laski, humalakin laski. Kun kävelin yöllä kotiin, sain tekstiviestin oudosta numerosta. Soitin siihen ja tunnistin miehen äänen muutaman viikon takaa. Sovimme tapaamisen. Olin sielläkin humalassa, hän minulle kuskina. Suutelimme. En ole koskaan suudellut ketään sellaista jonka kanssa en seurustele. Tunsin jotain kummallista tai en yhtään mitään. Hän haluaa tavata uudelleen. Minä keksin tekosyitä ja pelkään rakkautta. Tarvitsen nyt aikaa itselleni. Olen ollut liikaa vauhdissa enkä jaksaisi tätä aurinkoa ja lämpöä. Rakkautta, jota minulle tarjotaan. Jota en osaa ottaa vastaan. Kukaan ei vie jalkoja altani. Paitsi tämä pimeyden kuilu, jonka reunalla seison aina syvemmälle vaipuen.

Henkinen ahdinko ja stressi ovat laukaisseet fyysisen rappeutumisen. Olen niin väsynyt. En jaksa avata  edes jääkapin ovea. Sängystä ylösnouseminen lisää kipuja, ajatukset valuvat kyyneleiden mukana alas.
Lopputyön tulisi olla valmis kahden viikon kuluttua. Se on pahasti kesken. Olen nyt kaiken lisäksi sairaana. Minusta ei ole mihinkään. Otin liian suuren työn hoidettavakseni. Kaikki pettyvät minuun. Mielialalääkkeet eivät auta. Läheiset eivät auta. Mikään ei auta.

Minun on pakko. Pakko jaksaa. En saa musertua nyt. Painajaiseni eivät saa käydä toteen.

Masennukseni on piilossa. Ehdin pyyhkäistä kyyneleen kenenkään huomaamatta. Olen tehnyt niin lähes 7 vuotta. Ehkä alkaa olla jo aika kertoa totuus minusta, siitä pirteästä, kauniista ja iloisesta tytöstä, joka tahtoisi kuolla.

Suunnittelen tämänkaltaista kirjettä ystävilleni:

"Joitakin sanoja ei saa millään suustaan sanotuksi, vaikka olen yrittänyt jo muutamien vuosien ajan. Anteeksi, että saan tämän kerrottua vasta nyt ja tällä tavalla, kasvottomasti.

Tässä ensin lyhyt versio asiastani:

Minulla on vakava masennus, jonka vuoksi käyn terapiassa ja syön mielialalääkkeitä. Se on sairaus, joka on hallinnut elämääni jo useamman vuoden ajan, mutta olen onnistunut piilottamaan sen hyvin. Voi olla hankalaa uskoa minun olevan masentunut sillä en ole halunnut näyttää sitä, vaan miellyttää ja ilostuttaa muita. Olla hyvä ystävä muille, mutta itseni olen samalla hylännyt kokonaan. Välillä niin kauas että en ole halunnut elää. Minulla on ollut itsemurha-ajatuksia pian 7 vuoden ajan.

Sitten pitempi tarina:

Huomasin itsessäni liiallista alakuloisuutta jo ala-asteen kuudennella luokalla, jolloin vanhemmat olivat kriisissä ja meinasivat erota. Meillä kotona ei liiemmin puhuta mistään, ei halailla eikä itketä toisten nähden eikä keskustella mistään vakavista asioista. Olin peloissani kun en tiennyt mitä tapahtuu. Vasta vanhempana tajusin, että isän firma meni nurin ja rahaongelmat alkoivat. En minä lapsena ymmärtänyt mistään firmoista tai raha-asioista eikä niitä selitettykään meille lapsille. Ala-asteella kärsin myös jonkin verran koulukiusaamisesta, se oli pientä ja kesti vain vähän aikaa. Luokkakaveri haukkui minua niin paljon etten uskaltanut tulla kouluun. Muistan ne pelot ja itkut yhä. Sekin on osaltaan vaikuttanut jatkuvaan epävarmuuteen itsestä ja olen kokenut aina olevani vääränlainen ja riittämätön kaikkeen.

Yläasteelle mentäessä olin todella ujo, mutta kerjäsin huomiota. Löysin musiikin ja se oli tärkeintä elämässäni (ja on edelleen tärkeä asia minulle) ja halusin näyttää sen myös muille pukeutumalla mustiin. Välillä tunsin itseni todella ulkopuoliseksi ja tunsin ihmisten inhoavan minua. Se ehkä oli omaa teiniherkkyyttäni ja vainoharhaani, koska kyllähän ihmiset tuijottavat massasta poikkeavaa. Lintsailin tuolloin paljon. Minua ahdisti olla koulussa jatkuvien ulkonäköpaineiden alla. Minua ahdisti luokkatilanteet, linja-autossa istuminen, ruokalaan meneminen ja muut yksinkertaiset ja tavalliset asiat. Näyttelin rohkeaa, mutta olin musertumaisillani. Valehtelin kuraattorille ja terveydenhoitajalle.
Tahdoin uskoa että kaikki on hyvin.
Löysin ensimmäisen poikaystäväni ja kerroin hänelle kaiken. Hän oli suurin tuki ja turva, mitä en mistään muualta osannu hakea. Elin kauan siinä luulossa etten ansaitse minkäänlaista turvaa tai rakkautta. Silloinen poikaystäväni sai minusta aika hyvin pois lievän masennuksen, joka toisinaan kasvoi keskivaikeaksi masennukseksi. Rupesin kirjoittamaan paljon runoja, joka oli yksi pakotie huonosta olosta. Kirjoitin myös itsemurhaviestejä sekä päivämääriä milloin viimeistään päätän elämäni. Viiltelin ja polttelin ihoani 4 vuotta. Piilotin arvet hyvin, sillä tein ne yleensä sisäreisiin ja onnistuin lintsailemaan liikuntatunneilta aika usein.

Alkoi lukiotaival, jonne en edes halunnut. Tiesin etten selviä lukiosta huonon itsetuntoni ja jatkuvan pahoinvointini takia, en uskonut itseeni yhtään. Sitten tapahtui se pahin.
Ystävä kuoli pois.
Vaikkei me enää loppuaikoina oltu niin läheisiä, mitä lapsuudessa olimme, niin se sattui ja pahasti. Se suru elää minussa yhä. Itken vieläkin samalla tavalla kuin se olisi tapahtunut eilen, en ole päässyt siitä yli vaan se on todella arka asia. Samaan aikaan alkoivat ongelmat poikaystävän kanssa. Hän ei jaksanut enää olla minun tukena. Olin jo liikaa. Ei hän jaksanut enää itkujani kuunnella kun ne vain pahenivat.
En halunnut kouluun, en halunnut kriisiryhmään, en halunnut enää yhtään mitään. Olin yksin huoneessani viikon, en muista pääsinkö kouluun, sillä pää meni niin sekaisin kaikesta. Kuulin ääniä ja tunsin sekoavani. En nukkunut öisin ollenkaan. En muista edes sitä, miten jaksoin soittaa nykyiseen oppilaitokseeni ja kysellä mediakoulutuksesta. Lopetin lukion ja sain uuden opiskelupaikan. Kaikki tapahtui todella äkkiä, sillä muutin jo muutama viikko ystäväni kuoleman jälkeen eri paikkakunnalle opiskelemaan ja pois kotoa.

Ystävän kuolema, ongelmat poikaystävän kanssa ja poismuutto kotoa.

Siinä on hirveästi suuria asioita, joita en osannut käsitellä vaan minun piti kasvaa aikuiseksi sekunnissa. Pärjättävä yksin niin kuin aina ennenkin. Unohdin kaiken. Kirjoitin vääriä päivämääriä, unohdin ihmisten nimet, unohdin syödä ja pitää huolta itsestäni. Kuulin ja näin harhoja. Itkin itseni uneen. Onneksi löysin uusia ystäviä koulusta, sillä muuten olisin ollut jo todella rikki. En muista ensimmäisestä opiskeluvuodesta paljoakaan, mieli oli niin sekaisin surusta ja kaikesta. Syksyllä 2006 erosimme poikaystävän kanssa lopullisesti. Hajosin siitäkin tietysti, koska hän oli paras ystäväni joka tiesi kaiken ja jolle uskalsin kertoa mitä tahansa. En syönyt muutamaan viikkoon mitään. Olin niin väsynyt että hakeuduin terveydenhoitajalle. Olin laihtunut 4-6kg ja terkkari uhkaili minua jo sairaalan letkuilla ellen ala syömään. Kerroin myös erosta ja sain ajan kuraattorille. Kuraattorille kerroin ettei mikään tunnu enää miltään enkä haluaisi elää enää pitkään.

Siitä alkoi ensimmäinen terapiajaksoni, tapasin paljon kaikkia lääkäreitä ja psykiatreja ja ties ketä. Ymmärsin viimein miten huono olo minulla on ollut ja kuinka vakavaksi se oli menossa. Minulle haluttiin heti lääkkeet mutten suostunut. Keskusteluaikoja oli parin viikoin välein ja ne auttoivat eteenpäin. Kerroin vanhemmilleni asiasta mutteivat he ottaneet asiaa kovinkaan vakavasti. Emme ole puhuneet masennuksestani joulukuun 2006 jälkeen sanallakaan.

Viime kesä oli raskas. Vihasin itseäni todella, en halunnut olla ihmisten kanssa tekemisissä paitsi humalassa, koska se rentoutti ja teki minut sosiaalisemmaksi. Lääkitsin masennustani viinalla. Näin taas harhoja ja kuulin ääniä. Terapia päättyi opiskelupaikkakunnallani keväällä 2007 enkä uskaltanut kesällä soittaa kenellekään vaikka en saanut toisinaan nukuttua enkä syötyä kunnolla ja ajatukseni vaipuivat yhä alemmas ja alemmas. Olin viikot sisällä välttäen sosiaalisia kontakteja ja viikonloput jossain ryyppäämässä ja juttelemassa innoissani kaikille ihmisille, sillä sain humalassa itsevarmuutta niin paljon

Syksyllä alkoi työharjoittelu ja tiesin etten selviä siitäkään. Pelkäsin kaikkea. Tiesin että työkaverini inhoavat mua enkä valmistu ikinä tuolta koulusta. Niinhän ei todellakaan ole, vaan toimiston ihmiset ovat olleet tosi reiluja ja kilttejä minua kohtaan sekä kannustaneet minua eteenpäin. Silti yhä saatan itkeä sitä etten ole tarpeeksi hyvä työntekijä heille. Minulla oli silti voimia hankkia oma vuokrakämppä, sillä olin tottunu asumaan itsekseni enkä osannut enää asua kotona. Tapasin nykyisen poikaystäväni ja alkoi pitkästä aikaa hyvä kausi. Itsemurha-ajatukset väistyivät kuukausiksi. Tiesin että se on vaan loistava kausi, jonka jälkeen tulee aivan hirvittävä kausi. Se kausi alkoi joulukuun jälkeen, vuosi taas vaihtui enkä ymmärtänyt elämääni yhtään.
Työharjoittelun jälkeen oli hankala palata opiskelemaan. Yhtenä viikkona en päässyt kouluun ollenkaan. En nukkunut enkä syönyt, harhat taas ottivat vallan. Itkin ja inhosin itseäni. Otin taas tammikuussa yhteyttä kuraattoriin. Edellisestä terapiatuokiosta oli ehtinyt kulua 7 kuukautta ja olin taas yhtä masentunut kuin ennenkin. Kuraattori ohjasi minut terveyskeskukseen, josta sain lähetteen mielenterveystoimistoon. Olen tähän mennessä käynyt siellä 3 kertaa ja kertoja tulee olemaan vielä ainakin vuoden ajan. Suostuin viimeinkin mielialalääkitykseen, sillä muuten en jaksa tätä kevättä ja tämä olo on vaivannut minua jo niin kauan. Nyt odotan vain paranemista ja uudelleen syntymistä. En tiedä miltä tuntuu olla aidosti onnellinen tai huoleton. En tiedä miltä tuntuu edes tuntua. Sillä kaikki on tuntunut niin pitkän aikaa samalta, pakkoelämiseltä päivästä toiseen tätä typerää ja tyhjää elämää.

Toivon, että ymmärrätte ja pystytte elämään tämän asian kanssa. Rakastan teitä ja ilman teidän pirteää seuraanne olisin jo kuollut ajat sitten. "