Lämpimien iltojen yliromanttinen kiilto ei osu minun kohdalleni. Viime kesä oli kylmin koskaan minulle, mutta kuumin Suomelle 100 vuoteen. Minä odotin kesän palauttavan kaiken ennalleen, mutta se veikin voimani, turhauduin. Nyt vain odotan hämmentyneenä, mutten tiedä mitä. Ehkä kaiken tulevan viimeinkin paremmaksi, normaaliksi? Minä en ole vain pitkään aikaan tunnistanut mikä on normaalia ja mikä ei.

Syksy tuntuu pettävän minut aina. Hylkää minut yksin katselemaan pimeää, lehdet kouristuvat kylmää maata vasten kuin omat käteni kaulani ympärille. Syksy tuo minulle saman miksi-kysymyksen ja suuntaa-antamattomat vastaukset, kamppailut ensi vuoteen. Uusi vuosi vaihtuu minulle nykyään aina 27.8. Nyt alkoi toinen vuosi ilman onnellisuutta. Onneksi syksy sentään tekee minut luovaksi - kirjoitan enemmän, ajattelen liiallisuuksiin, mietin kaiken uudelleen.

----

Minä odotan lumisadetta. Kun ensimmäiset lumihiutaleet taas pyyhkäisevät maan valkoiseksi, peittävät muistot kesästä alleen, minä tahtoisin kertoa siitä jollekin ihmiselle. Tahtoisin, että ajatukseni olisivat tärkeimmät, ensimmäiset, jotka joku haluaa kuulla. Joku viihtyisi ajatusmaailmassani ja ajatuksillani olisi merkitystä. Minulla ei ole sellaista ihmistä. En tarvitse uteliasta ihmistä, vaan sellaisen jota oikeasti kiinnostaa. Kiinnostunut ja utelias ovat kaksi aivan eri asiaa, liian kaukana toisistaan.

Minä tahdon Pariisin kapeimmalle kadulle, suutelemaan himmeän katovalon alle, ilma olisi raikas ja tuntisin leijuvani taas tavallista korkeamalla pelkäämättä putoamista.

Minä jaksaisin ripustautua ihmiseen loputtomasti. Tuntuu, ettei kenelläkään ole tarpeeksi kiinnostusta ottaa minusta kunnolla selvää, tunnistaa minut sokeanakin, ilman aisteja, aina. Toisaalta minä tykkään pitää ihmisiä etäällä, paljastan palan kerrallaan ja ehkä joidenkin kärsivällisyys ei riitä selvittämään minua ja koko luonnettani. Minä tahdon varmuuden kaikkeen, vakuutuksen. Sydämelleni ja mielelleni. Kun jokin horjuuttaisi niitä, kirjoittaisin kuukauden ja sitten minulta poistettaisiin turha ikävä, haalistuneet tunteet ja oppisin ne uudestaan, vahvempana, mutten yhtään katkerana. Minä tahdon nukahtaa huokuvaan hyvänolon tunteeseen, siihen että minulla on syy aamuisin avata silmäni. Enää minä revin silmäluomeni todellisuuteen epätoivoisesta unesta, selviytyäkseni taas uudesta päivästä.