Ovatko silmäni umpeutuneet kiinni vai jääneet pimeyden vangeiksi, sillä en näe mitään. Muutama viikko sitten yökin oli hämärä, nyt pilvet kerääntyvät pimeinä minun taivaani ylle, kastelevat nurmikon ja minä toivon hopeapajun lehtien jo laskeutuvan. Kauniimpaa ei voisi ollakaan, kuin maata hopeisten lehtien päällä ja sulkea silmänsä ikuiseen lepoon, niinkö ne ajattelevat tai ehkä vain joka toinen, joku herkkä ei kestäisi, miettisi sitä loppuelämänsä ajan kun vaivuin lehtien päälle heikkona ja neuvottomana.
Minulla on ollut hyvä jakso, välillä niin hyvä, että olen huolissani siitä etten ole surullinen. Surua minun täytyy olla, se on minun kotini ja uskollinen rakkaani, miksi se on nyt pettänyt minut, en minä oikeasti onnellinen ole, en tiedä mitä se on ja mitä rakkauskin on. Kuolleita terälehtiä talvikujalla, sinne ne jäätyvät ja unohtuvat, minua ei todellakaan kiinnosta, nautin hiljaisuudesta, siitä äänettömyydestä meidän välillä, en tahdo sotkea sitä yhtään enempää, jättää vaan kaiken sanomatta,

sillä jos aloitan yhden lauseen, en saa sitä koskaan loppuun.