Ollaan selvitty heinäkuun puolelle, lauseeseen ei ehkä kannata lisätä sanaa "onnellisesti", vaikka perusasiat ovat kuta kuinkin kunnossa. Olen edelleenkin normaalisti masentunut ja yksinäinen, liikaa ajatteleva mietiskelijä. Syyslevyt on otettu jo esiin, My Shamefulia ja Anathemaa, alkukesästä kuuntelin jopa eri radiokanavia päivisinkin.
Alkoholia on valunut kurkusta alas neljä viikonloppua peräkkäin, tosin kohtuudella sillä en ymmärrä mitä järkeä on oksentelussa tai itsensä sammumispisteeseen juomisella. Nyt kuitenkin pidän taukoa siitäkin, vaikka se tekee minut sosiaaliseksi ja olen törmännyt hauskoihin ihmisiin, saanut ehkä pysyviäkin tuttavuuksia jos vain jaksaisin päästää heitä elämääni. Krapulassa kuitenkin tulee surullinen olo, vaikken mitään morkkista tai häpeää tunne, surullisuutta vain. Ehkä olen surullinen humalassa saadusta itsevarmuudestani.
Sillä suuret ovat neidin puheet, mutta entä teot?
Olen muuttamassa syksyllä täysin omaan vuokrayksiöön ja minulla on maailman ihanin ja hienoin työharjoittelupaikka, tiedän kertoa jokaiselle ja vakuutella samalla itselleni, että kaikki tapahtuu aivan itsestään. Oikeasti en ole tehnyt mitään. Niin asunnosta kuin harjoittelupaikasta ei ole tietoakaan. En haluaisi epäonnistua ja katsella päivien valuvan ohi, mutta kuukausi on jo kulunut siitä kun pitäisi olla rohkea ja toimia, saada varmuus todella tärkeisiin ja itseä koskeviin asioihin. Missä mielikuvitusmaailmassa minä elän? En todellakaan kuulu niihin hemmoteltuihin kakaroihin, jotka eivät itse uskalla tehdä mitään. Aina olen työpaikkani sun muut omalla suullani hankkinut, mutta milloin saan sen jaksamisen takaisin, mitä nyt pelkään?
Pahempaa on odottaa tekemättä mitään kuin se, että edes yrittäisin.