Elämästäni on tullut tapahtumarikkaampaa, mutta se ei oikeastaan  vaikuta sisäisiin kriiseihini, niiden miettimiseen jää vain vähemmän aikaa. Viikonloput ovat vauhdikkaita ystävien ja alkoholin seurassa, viikot olen yksin tämän tietokoneen kanssa. Minua pelottaa, että olen ihastumassa. Tapaan erään herrashenkilön viikonloppuna ja olen hermostunut, voisimme sopia hyvinkin yhteen jos vain tunne on molemminpuolinen, olen yhtä aikaa paniikissa ja salaa tyytyväinen. En tosin tunne häntä hyvin vielä, mutta jotain outoa vetoa ja jännitystä tunnen, vaikka yhtä hyvin hän voi olla pettymys kuten muutkin vierelleni yrittäjät. Keskustelimme ystävieni kanssa viikonloppuna kuolemasta ja tapahtui se ihme, minä liikutuin kyyneliin kun muistelin taas kahden vuoden takaiset kokemukset uudelleen. Nyyhkytin hieman ja pakotin itseni nauramaan, vaikka vartaloni tärisi näkymättömien mustelmien voimasta ja siitä mitä olen kantanut sisälläni niin kauan ja hartaasti, niin itsekkäästi.
Noin kuukauden kuluttua tosiaan tulee taas se toinen vuosipäivä, kaksi vuotta, missä minä olen ollut ja miten paljon olenkaan kirjoittanut, piirtänyt ja maalannut, itkenyt ja selvinnyt. Silti kukaan ei tiedä. Kukaan ei tiedä minun suruani joka virtaa yhä veressäni, eilisestä on kulunut kaksi vuotta, ettekö jo näe hymyni lävitse. Kun paranen niin kerron teille paljon, niin liikaa ettette kestä, kirjoitan kirjan ja on teidän vuoronne itkeä.


Kesät eivät tunnu miltään ilman sinua.
Perheesi asuu tuossa aivan lähellä, näen molemmat ovet
ja tekisi mieli astua sisään, etsiä sinua.
Hautausmaalle kun on paljon pidempi matka.