Uskalla laihtua yksikin kilo, niin sairaalan houkuttelevat, kiiltävät letkut kutsuvat tiputukseen. Pumpataan nesteitä vartaloon niin kuin myytäviin sikoihin joulun alla, lisäkiloja. Lisäälisäälisää. SÄÄLI.

---

Muurit alkavat hiljalleen murtumaan. Tuntemattomat hymyilevät kasvot toistavat vieraita sanoja, joita en ymmärrä. Syöminen, paino, kokemukset, trauma, lääkitys, masennus, sairas. Soitetaan nyt tänne, kerrotaan tämä tilanne, hyvä että tulit. Ehkä tämä on uusi alku, aivan uusi elämä, joka odottaa minua, jota en ole vain sallinut itselleni. Olen ollut vain älyttömän välinpitämätön itseäni kohtaan, päästänyt itseni pölyttymään, olen turha esine, josta ei tarvitse pitää huolta. Raskaalle sydämelleni hokenut väkisin, että kaikki on oikeasti hyvin. Olen ollut jo liian tottunut jatkuvaan surullisuuteen, hakemiseen hyvää oloa vääristä paikoista, asioista ja ihmisistä.
Vuosi on mennyt täysin ohitseni huomaamattani. Olen vaeltanut sumussa miettien kuka olen ja mitä oikein haluan, kirjoittanut aivan vääriä päivämääriä ja kuukausia kokeisiin sekä päiväkirjoihin. Unohtanut yksinkertaisia asioita, nähnyt ja kuullut harhoja, unohtanut millainen minä olen, mistä asioista minut tunnetaan. Sillä eivät heikot liitokset kauaa kestä, yrittäisin vaikka kuinka paljon, loppuun asti verentahrimin sormin pitää kiinni. Loppu tuli jo kauan aikaa sitten, olen vaan jatkanut sitä, aloittanut lopun monet kerrat uudelleen. Veri ehti jo mädäntyä paikoilleen, kuivua hitaasti, rapistua ja hilseillä pimeään. Selviydy selviydy, parane parane, normaali normaali. Tärkeintä ehkä onkin, että nyt alkaa pulppuamaan uutta, puhdasta verta, peittämään sen kaiken pahan, viimeinkin.

Viimeinkin uskallan elää.