Sinä yönä sisäelimeni pakkautuivat yhteen tuntematta yhtään armoa. Pistelevää kipua, pelko juuttui sormenpäihin, hikipisaroita, hallitsematonta tärinää, tunsin kuinka fyysisesti lakkasin olemasta, kiinnostaisiko ketään? Kauhu purkautui märkään tyynyyn, tukehtuneisiin kyyneliin ja tiedän, ettei kukaan tuhlannut koskaan minuun, laskenut minun varaani jokaista askeltaan, viimeistä, lämmintä, säälittävää hönkäystä, jossa jaksaisin sinisilmäisenä roikkua murtunein sormin.
Eihän tämä olekaan pahempaa, turruttaa posket tunnottomiksi, sulattaa silmät katkeruudesta ja odottaa loppuvansa.
Pakotin itseni maailman kauneimmaksi ihmiseksi, kun he aamulla löytäisivät minut elottomana.