En pysty piiloutumaan pimeään enää, sillä on jo kesäkuu, joka tulee aina niin varkain ja yllättäen. Ihmiset heräävät henkiin kun kukat tunkeutuvat maan läpi ja tekevät sillä luonnollisella ja pienellä eleellään joitakin onnellisiksi. Minä silti pelkään, että minua paleltaa yhä. En jaksakaan avautua, puhjeta täysin jokaiselle, en niille, jotka saavat synkät ajatukseni väistymään edes hetkellisesti pois. Välillä kun tunnen itsessäni onnen väreitä, luulen huijaavani itseäni, teeskenteleväni kaiken.
En oikeasti tiedä mistä saisin onnellisuuden tunteen, sillä ei siihen täytyisi vaatia paljoa, kunhan osaisi nauttia edes pienistä asioista. Minä olen kadottanut tunteeni ja itseni täysin.
Minä toivon ja haaveilen ja sitten kylmästi hylkään ajatukseni suurin lukoin ja rakennan vielä muurin päälle, ettei kukaan pääsisi lähelleni jos edes sorrun heikkona unelmoimaan sellaisesta.
Onnesta ja turvallisuudesta, mitä jokaisella ihmisellä pitäisi olla, mutten salli sitä itselleni.

-----

Muutama kuukausi sitten kävin mummolassa ja huomasin miten pienistä asioista voi saada voimaa. Oli hyvää ruokaa, lukemista, tarinoita ja kaiken kruunasi lämmitetty ulkosauna, jonka kapeasta ikkunasta avautui kaunis näkymä metsään.
Minä jätin suruni hetkeksi ja nautin siitä, että saan vielä nähdä hiljaisen lumisateen ja olla itse lämpimässä saunassa, vihdoinkin tunsin jotain muutakin kuin piakkoin pakenevan lämmön saunasta lähdettyäni.
Tunsin, että tässä minä olen, täysin vapaana elämään, tässä minä olen.