Oudot tuntemukset ovat harhailleet päässäni muutaman päivän ajan. Minua ei itketä, olen vain jumissa, lukossa ja välillä ahdistun paikoilleni ja pelkään pyörtyväni. Olen nukkunut huonosti, muutamia tunteja yössä tai sitten 15 tuntia yhteensä, minulla on nälkä mutten saa nieleskeltyä mitään. Onneksi on kahvia, joka pitää minua hereillä ja saan edes hieman energiaa jostain.
Minulla on ihailija ja minun tulisi olla imarreltu. Harmi, ettei hän ole sellainen kenestä haaveilisin. Tai sitten en vain tunne mitään, paitsi tätä ahdistusta. Pelkään katsoa kännykkääni, pidän sitä tyynyn alla äänettömänä enkä vastaile mihinkään. Pakko olla tyly, sillä en ole kiinnostunut millään tavalla.
Ihmettelen vaan mikä minussakin viehättää, olisi hyvä jäädä kotiin joku viikonloppu itsekseen ettei uusien ihmisten tutustumiseen totu enkä saa kimppuuni noita takertujia.

----

Minun tulisi oikeasti olla kiitollinen. En ole niin ruma ja inhottava kuin luulen, minulla on väärä kuva itsestäni. Koetan miettiä mikä on saanut itsetuntoni musertumaan näin? Ehkä oli hienompaa silloin joskus haaveilla, että joku kiinnostuisi ja nyt kun sitä tapahtuu niin olen pettynyt. Koska en edelleenkään koe ansaitsevani kenenkään huomiota, kehuja, vaan minun pitää olla siellä alimmaisena, pohjasakassa, se johon kukaan ei tahtoisi koskea. Surisin sitä paljon mielummin kuin tätä typerää asennettani. Olen ollut koulukiusattu, en pahasti, mutta tietyllä tavalla aina ulkopuolinen. Lapsena se satutti, kun tahtoi olla kaikkien suosiossa ja saada kutsun kaikkien luokkakavereiden syntymäpäiville. Kotonakin tunnuin olevan se väliin jäävä sisarus, keskimmäinen kun olen. Esikoinen ja kuopus hakivat huomiota, minä olin mielummin hiljaa kuin kerroin innostuneena asioitani, tahdoin miellyttää ja olla kiltti. Nyt olen niin vieraantunut etten tiedä mitä tehdä. Itkeä ja sanoa että rakastan perhettäni? En pysty siihen, olen liian ylpeä ja typerä. Pidän enemmän katumisesta ja katkeruudesta, surullisuudesta. Toisinaan todellakin tuntuu etten edes halua tästä yksinäisyydestäni ja surumielisyydestäni eroon, se on minun pakopaikkani, minun ikioma salaisuuteni, jonka syliin voin painautua, mustaan metsään jonne kukaan muu ei koskaan löydä.