Kaiken pahan jälkeen ihminen etsii hyvää, turvallista ja pysyvää. Tai vaan sattumalta löytää, minä en etsinyt mitään. Tahdoin lisää epäonnistumisia, itseinhoa, yksinäisyttä ja masennusta, jonka tummaan syleilyyn voi vajota, minä rakastin elää siinä.
Vuosi sitten olin pieninä palasina. Säröilen vieläkin, mutta minulla on niin monta syytä olla onnellinen että tahdon itkeä viimein onnesta. Minulla on oma asunto, poikaystävä, jonkin verran työsuhteita ja raha-asiat jotenkin kohdillaan, kavereitakin tapaan useammin. Surullisuuteni on sammunut enää hennoksi liekiksi, joka hehkuu siitä että olen vahvempi. Olen päässyt hetkeksi pahimman yli. Aika ei paranna, vaan kirjoittaminen, ajatteleminen, terapia, rohkeus, itsevarmuuden kasvaminen, uusien ihmissuhteiden luominen ja musiikki. Minussa toki elää tietty melankolisuus aina, enkä voi sanoa että olen voittanut masennuksen, olen vaan saanut sen hieman lievemmäksi.
On ollut paljon hyvää aikaa, mutta odotan edelleen myös pahempia kausia.