On kesä ja minulla on villapaita yllä, katson aurinkoon muttei se minua lämmitä. Minä vaivun jonnekin missä ei tarvitse olla kuin näkymätön ja ajatella järjettömiä asioita, joilla ei ole mitään väliä. Jotain sanoja, jotka on sanottu, päästetty minun korvakäytäviini ja ne kiinnittyvät sinne pitkäksi aikaa, niitä sanoja, jotka sanotaan huonoina päivinä, harkitsematta ja vahingossa, ei niillä ole tarkoitusta, ei minkäänlaista painoarvoa, paitsi silloin kun ne yltävät minun masentuneen mieleni tyhjien käytävien täytteeksi ja siellä ne kaikuvat, ne sanat, joiden jokaista päämäärää, taivutusmuotoa, äänensävyä ja painotuksia ajattelen ja vaivun vaipumistani. Miksi otan ne sanat itseeni, miksi säryn niin pienestä, voiko minua voi koskettaa ilman että rusahdan rikki?


Nyt on tullut aika tunnistaa ne kaikki kasvot,
Jotka luuli unhoon painaneensa, arkipäivän savuverhon taa,
Ei unet jätä meitä rauhaan, vaikka hylkäisimme ne.
A.W. Yrjänä