Joki kamppailee pakkasia vastaan, hönkii vaaleaa usvaa peitokseen. Minä katselen sitä aamuisin kahvikupin kanssa, iltaisin vapisen tähtitaivaan alla silmäripset jäätyneenä, haaveillen.
Haaveilen, että pystyisin joskus pakottamaan jalkani väkevään, kylmään joenpohjaan, monta metriä alaspäin vajoaisin ja tukehtuisin sameaan veteen.
Haaveilen, että silmäni kuivuisivat kuoppiinsa hiljaa rapistuen, miljoonat lumihiutaleet sulaisivat lämpimästä verestä, kaunista. Voisiko poismeno olla koskaan kauniinnäköistä?

Ja miksei ihminen ole koskaan tyytyväinen?

Täytyy elää kun haluaa kuolla ja kun kuolema on edessä, voisi sitä elämää sittenkin pitkittää vielä. Kaikki voisi olla paremmin tai huonommin. Ymmärrän vain kokemuksieni perusteella sen, että elämä on aivan pienestä kiinni. Joten miten elämä täytyisi tulkita? Että se on turha vai arvokas, kun ei koskaan tiedä? Pitäisikö vetää kaikki vähän niin ja näin vai elää harkiten, punnitsemalla, omistautumalla muutamalle asialle?
Oikeastaan minun ei tulisi olla kovin huolissani elämästä tai kuolemasta, koska olen niin nuori ja minun täytyisi uskoa eläväni ikuisesti.

Minä tahdon aina vain voittaa

Aion voittaa masennuksen, saada varmuuteni takaisin, uskoa huomiseen ja hankkia uuden läheisen. Minulta kysyttiin, miten olen ajatellut tappaa itseni. Minua huvitti nauramiseen asti, ajattelen itsemurhaa oikeastaan itsekkäänä tekona. Ei sillä ole väliä millä tavalla, sitä on vain mukava ajatella, mutta hankala toteuttaa.
Muutaman päivän kuluttua tiedän mitä minulle oikeasti kuuluu, tuntematon täti kertoo minulle sen.