Olen ollut liian väsynyt kirjoittaakseni. Päiväni kuluvat töissä turhautuen, olen ulkopuolinen, olen laiska, olen täynnä tyhjää elämää. Kävelen harmaalla asvaltilla ja autoja vilisee ohitseni, kevyet askeleet miettivät miltä tuntuisi heittäytyä yhden alle,   kuinka suuresta verimäärästä asvaltti värjäytyy, onkohan tuossa autossa hyvät jarrut, tahdon sairaalaan lepäämään, tahdon testata elämäni kestävyyttä, tahdon jotain aina liikaa eikä minulle riitä mikään. Minulla on uusi ihmissuhde vastakkaisen sukupuolen kanssa, mutten jaksa sitäkään. Osa minusta tahtoo ihastua, osa käskee olla varovainen, suurin osa sanoo rakkaus tappaa eikä kannata. Tahtoisin tuntea häntä kohtaan suuria tunteita, mutta alitajuntani ei salli sitä tai jokin minussa on vikana, pelkään aivan tajuttomasti enkä luota mihinkään, olen vaan hämilläni kaikista kauniista sanoista ja kosketuksista. En osaa antautua, en osaa avautua, en osaa rakastaa enää mitään muuta kuin tätä masentunutta mieltäni. Terapiaan en ole hakeutunut aikoihin ja keho alkaa olla niin täynnä kipua, että joka askel on kaatumaisillaan, joka hetki katoamassa, sydän on jossain kaukana, en minä muista minne jätin sen, tunteet roikkuvat jäätyneinä puunlatvoissa eikä sinne kukaan jaksa vuokseni kiivetä.
Käsissäni tuntuu menneisyyden tuhka, ei sen pitäisi painaa näin paljon, tuhka on kevyttä ja pehmeää, silmissä kirvelee savu joka ei hälvene koskaan eikä päästä minua irti muistoistani vaan laskee minut polvilleni maahan. Ja siihen minä nytkin jään, miettimään kaiken uudelleen, kaikki vaan toistuu, mikään ei parane milloinkaan.