Aluksi kaikki oli kohtalaisen hyvin. Pahat asiat himmenivät, tuskin olivat näkyvissä enää ollenkaan. Olin valmistautunut tuomaan itseäni esiin, kertomaan miltä minusta oikeasti tuntuu.
Luulin olevani valmis, mutten olekaan.
Vanhemmat ovat jo pitkään nukkuneet eri huoneissa yönsä.
Se on meille normaali asia, josta ei puhuta ääneen, ei edes muille perheenjäsenille. Jouluisin kaikki ovat hiljaa omissa oloissaan odottamassa, että vuoden synkin juhla menisi jo ohi.
Minä itken aina kun näen lapsen olevan äitinsä sylissä, minulla ei ole sitä samaa turvaa. Sitä ei ole ollut koskaan.
Mielenterveystäti ei ymmärrä perhettäni eikä sitä, ettei puhumalla selviä.
Ja minä teeskentelen, katson aamuyöllä kelloa, tunnen sänkyni tärisevän ja minua paleltaa, mutta tiedän sen olevan vain väsynyttä harhaa, jonka olen saanut aikaan ajatuksillani.
Kurkussa viiltojaan tekee se iso pala, joka on ollut vaiti liian kauan, aamuisin syljen sen aiheuttamaa verta.
Kun vielä hetken yritän etsiä sopivaa nukkumisasentoa, hengitys salpautuu ja rintaan sattuu, sillä sydämellä alkaa olla jo liikaa painoa.