Olen lihonut 4kg ja se on todella hyvä asia.
Alitajuntani ei pidä siitä, ruokahalu on kadonnut, peili vääristää mittani vaikka olen siis yhä alipainoinen, aivot pelkäävät, lähettävät hätäsignaaleja vaikkei niihin ole tarvetta. Varovainen diagnoosi anoreksiasta on annettu jo 4 vuotta sitten, mutta alitajunta laihduttaa minua ihan koko ajan. Huomaamattani ruoka-annokset pienenevät, tulen kylläiseksi heti, silti iltaisin tuntuu kuin ei olisi syönyt koko päivänä mitään, ei kukaan huomaa enkä edes minä itse. Unohdan syödä, se ei ole päivän tärkein asia, se vaan jää pois.
Tämä kesä menee ohi, menisi jo tiehensä, tahdon pimeään, muutan pois, sinne missä kukaan ei minua tunne ja voin olla vapaa. Tämä on sekavaa tekstiä, itselleni tätä kirjoitan, putoaako jotkut lukijat jo matkasta, en jaksa en jaksa ajatella järkevää tekstiä en pysty siihen, tahdon istumaan jonkun tädin eteen joka lohduttaa minua kun en uskalla itkeä lähimmäisteni edessä vaikka niitä vielä toistaiseksi on.
Ei tunnu kesältä, ei tunnu miltään. Minua jo naurattaa oma tunteettomuuteni. Käden voisi sahata tuosta kohtaa poikki ja minua vaan naurattaisi, en tunne mitään, ei tunnu missään! Syksy on kohta ja pääsen juttelemaan kesästä, josta en muista mitään.
Paitsi sen, että lihoin ja olin masentunut koko kesän kaikesta, haha, vääntyykö huulet hymyyn enää neiti koomikolta.
"Sinä olet aina niin iloinen, sinä osaat aina piristää, oikeasti osaat valita oikeat sanat ja lohduttaa ja niin kauniskin olet, seksikkään laiha, ihme että kaikki miehet pyörivät ympärilläsi, nuokin tahtoivat vaan sinut"
Minun pitäisi itkeä.