Ilta toisensa jälkeen pakotan itseni uneen. Olen kyllästynyt olemaan hereillä, mutten saa silmiäni pysymään montaa tuntia kiinni. Sormeni täyttyvät pienistä paperihaavoista, kun kädet täristen etsin paperia ja sydän ahdistuksesta räjähtämäisillään yritän saada järkeviä sanoja luettaviksi.

Olen täydellisen yksin.

Yksin niinkuin Jennifer lukemassani kirjassa, onnetonta elämää, yksinäisyyttä, ulkopuolisuuden tunnetta. Minä olen oikeasti kuollut. Kuollut kaikesta elävästä. Minuun ei saa kontaktia enää, olen yhtä tyhjän kanssa, olematon, näkymätön, yhteys kaikkeen on hävinnyt. Minä en voi kertoa kenellekään, minulla ei ole ketään. Kuka pitelisi minua sylissään kun uskaltaisin itkeä, vannoisi ettei pudottaisi? Miten kauan enää jaksan? Miksei elämä antaisi minun edes nukkua kun olen niin väsynyt tähän kaikkeen?

En yllä enää mihinkään, kaikki on samaa ylitsepääsemätöntä suoritusta, josta en nauti mutta on pakko. Katkenneet käteni eivät saa kiinni mistään, kaikki on harhaa, ääniä, materiaa ilman oikeita tunteita. Olen itkenyt vesivarastoni niin tyhjiksi, että vuodan enää saastunutta verta.

----

Minua ei kiinnosta

Et sinä, et minä ei mikään eloton tai elävä

Ihmiset
tunteet
minä
kaikki

kauas pois