Elämän ruostuneet portit kaatuilevat menneisyydessä tuoden uutta pölyä, muttei niin tukehduttavaa, joka pakottaisi silmäni ikuisesti kiinni.
Vaikka on täysin pimeää, tummien pilvien reunoilta kajastaa tähtien varjoja vain minun katseltavakseni. Minua selvitetään, lohdutetaan lääkepurkeilla ja minä synnytän verisillä reisilläni lasiputkissa makaavia lapsia.
Tuulet eivät heikkene, vaan riisuvat minut täysin alastomaksi ihmisten eteen, paljaaksi, näkyville, enkä voi paeta enää.
On aika vetää esirippu korkealle ylös, olla yksin pääosassa.