Hellepäivät loppuvat ja kaupungin kauniit ihmiset hiukan rumistuvat, joten sulaudun paremmin joukkoon. Tänään oli taas kaunis aurinkopäivä ja huomasin, etten enää käy edes aamukahviani nauttimassa takapihalla, en pysty enää edes sellaiseen pieneen hetkeen, joka voisi vaikuttaa koko päivän olotilaan. En jaksa ottaa yhteyttä kehenkään, vaikka olen vajoamassa koko ajan alemmas. Olen suunnitellut tulevaisuuttani sen verran eteenpäin, että tiedän tulevani erakoituneeksi työnarkomaaniksi, jolla ei ole aikaa muuhun kuin ylitöihin ja itseinhoon ja vieraantumiseen kaikista ihmisistä.
Tämä päivä ollut yksi niistä turhista, olen jaksanut ainoastaan järjestää levykokoelmaani ja olla hiljaa oman mieleni vankilassa, piirtäen jälleen yhden viivan seinään ja niitä samanlaisia turhia viivoja on pian 730, eli kahden vuoden ajalta. Unissani itkin taas menneisyydessä, niissä ihmisissä joita silloin oli, minä vielä olin huoleton, niin tietämätön, ehtiikö kukaan ajatella yhtä tarpeeksi kuin minä vai onko heillä tämä päivä, tämä joka on ollut minulle täysin turha, sillä elän sen vuodessa 2005  enkä tahdo mennä enää eteenpäin, olen jo kaksi vuotta jäljessä, minä olen luovuttanut jo ajat sitten.