Sanoja riittää paljon. En tiedä miten aloittaa tätä merkintää, mistä aloittaa, mihin lopettaa.
Olen eksyksissä, mutta silti kotona, kahdessa kodissani jumissa. Ensimmäinen on vanhempieni luona, toinen maksuttomassa asuntolassa ja nyt parhaillaan etsin aivan omaa vuokrayksiötä, koska tarvitsen sellaisen työharjoitteluni ajaksi enkä osaa enää asua kenenkään kanssa.
Koulu on alkanut viimeistä kertaa ja erittäin hyvällä tuurilla valmistun ensi keväänä, teen lopputyönä runokokoelman ja jatkan vielä opiskeluja ellei hyviä työtilaisuuksia ilmaannu. Olen nähnyt unia, jotka kertovat etten tule selviämään tästä vuodesta, minä palan loppuun, minun voimavarani eivät riitä, minun valmistuminen myöhästyy ja mietin sitä loppuelämäni ajan, se näkyy CV:ssä, joku outo valmistumispäivä, mikset valmistunut keväällä tai jouluna, miten tämä on näin, laiskuuttako se on, miten minä ehdin nämä kysymykset saada päähäni, ei kai se mikään synti ole, että valmistuminen myöhästyy ja kai sen voi minulta sallia kun kestän hirveitä asioita, kestän yksin kaiken tämän.
Istun pakollisilla psykologian tunneilla ja me keskustelemme mielenterveysongelmista, minusta tuntuu että opettaja näkee minun lävitseni, minusta tuntuu että muut luokassa tuijottavat minua aivan kuin tietäisivät että minä olen se, jolla on kaikki oireet kaikkeen ja pelkään tulevani hulluksi, seuraavaksi opettaja mainitsee fobioita, jotkut pelkäävät hulluksi tulemista, kaikki nauravat hermostuneina, koulun jälkeen paitani on liimautunut hikiseen vartalooni kiinni ja minua palelee.
Kuraattorin ovi on siinä heti ulko-oven lähettyvillä kun suuntaan askeleitani päivisin koulusta pois, minun pitäisi astua sinne, ei hän ole minusta huolissaan, hän luulee, että olen parantunut jo vuoden terapian jälkeen, minusta on tullut kestävämpi näyttelijä, hehkun päivisin ulkoapäin, sisälleni ei kukaan onneksi näe, mutta nämä vuodet pahenevat ellei joku lähesty pian minua. Eräs oli jo sellainen, mutta kiinnostus ei sittenkään riittänyt, olemme liian erilaisia. Onneksi en ehtinyt kertoa paljon ja onneksi en törmää häneen luultavasti enää koskaan. Ajateltuani taas liikaa, huomasin että tahdon saada miehet ihastumaan minuun ja kun olen saanut huomionkipeydeni täytettyä karkaan siihen omaan pimeään kellariini, johon heillä ei ole avaimia ja minä hymyilen siellä hetken kunnes tajuan, että tässä kävi taas niin. Tosin kukaan ei ole vielä hurmannut minua niin, että uskaltaisin olla se kuka haluaisin, se joka joskus osasin olla.
Ei minulla pitäisi olla kiirettä, ei näin paljon huolia, en osaa itkeä vaikka se helpottaisi, hormonitkin ovat taas sekaisin, kuukautisia ei ole, unta ei ole, on vaan levottomia ajatuksia ja kofeiinia, omaa mielikuvitusmaailmaani, jossa olen kyllästynyt vaeltamaan käsi ojentuneena, auttakaa minua, auttakaa, en jaksa, nostakaa pystyyn, mutta huuleni pysyvät vaiti eikä kukaan ole vuosiin huomannut sen äänetöntä säröä ja vapinaa, nostan itseni pystyyn, kyllä sinä jaksat, jaksoit tämän päivän, jaksat nyt tämän hetken, pois ne ajatukset, ei se kyynel putoa kun osaat hallita itsesi niin hyvin, ihanan kylmää ja tunteetonta, ihanaa nämä sirpaleet kengissä, ihanaa tämä kun te ette tiedä miten huono minun oloni on, te ette ymmärrä mitä syyllisyyttä tuntisitte jos tappaisin itseni ja surua loputtomiin, te olisitte kuin minä, tämä tulisi teihin ja tekin loppuisitte enkä minäkään löydä sitä alkua, sitä uutta elämää, sitä minkä vuoksi olisin elävä ja aito.